My life as a survivor

 Helou, eli tosiaan oon vielä 16vuotias tyttö kuopiosta, täytän kohta 17. Muutin tänne iisalmesta, ihan vaan opiskelemaan. Mulle on sattunu ja tapahtunu elämässäni vähän vaikka mitä, mut oon alkanu oikeestaan vihdoin ja viimein hyväksymään ne tosiasiat, mitä ei voi kukaan muuttaa/pyyhkiä pois mun elämästä. Eli jos näin karusti nyt sanon niin mun elämä on ollu ihan täyttä helvettiä, siitä asti kun täytin 4v.

Kaikki alko, kun isä alkoi juomaan, viina vei sen kokonaan. Yks ilta se tuli kotiin ja toi mulle barbien, sano mulle ja mun veljelle vaan että 'en tuu enää kotiin'. Oon siitä asti miettiny, että luuliko isä oikeesti, että se barbie sillä hetkellä olis lohduttanu mua? No, mä heitin sen barbienuken pois ja tarrasin isää jaloista kiinni, se hais ihan vanhalle viinalle, mä vihaan alkoholijuomien hajua, ton muiston takia. Mä niin vihaan... Itkin ja huusin ja raivosin ihan kunnolla, lähtee 4 vuotiaastakin aika paljo voimaa, äiti sit lopulta repi mut isän jaloista ja isä lähti. Ei me sitä nähty pariin vuoteen, kunnes se sit yhtäkkiä alkokin pitämään yhteyttä. Äiti sopi viranomasten kanssa sellasia valvottuja tapaamisia, joihin isän olis ollu pakko tulla selvänä. No, joko se ei tullu ollenkaan paikalle, tai sit se tuli ihan täys päissään sinne. Parin raskaan yrityksen jälkeen nekin näkemiset sit lopetettiin, isältä tavallaan riistettiin meidät pois, mut se oli sen oman käyttäytymisen syytä, se ei suostunu edes hankkimaan apua, vaikka äiti koitti vielä kauan niiden eron jälkeenkin. Nähtiin me sit kuitenkin isää aina välillä, sillonkun me ite vaan jaksettiin taas ottaa uusia pettymyksiä vastaan.. Koska ainahan me petyttiin, ei me enää isää nähty _ikinä_ selvinpäin, enhän mä edes muista, millanen se oli selvinpäin?

Mut kuka olis saanu isän parantumaan, tai pakotettua aikuisen miehen hoitoon? Ei kukaan.

Mun päässä on ihan hirveesti kysymyksiä; miks isä teki niin meille? Meillä oli hyvä perhe siihen asti, isä välitti meistä. Mikä oli niin huonosti, että piti sortua juomaan? Piti oikein tekemällä tehdä itsestään alkoholisti. Piti satuttaa perhettä, vaikka ei tarkottanu, tai ehkä sittenkin tarkotti? Kuka tietää. Mä en enää edes voi jutella mun isälle, mä en voi kysyä siltä näitä kysymyksiä. Isä nimittäin lepää tuolla maan alla, taino, onhan se jo varmasti enkelinä lentäny tonne pilven reunalle.

2009 vuonna Isä tappo itsensä. Mä en oikein osannu reagoida sillon siihen uutiseen mitenkään, mä tunsin niin paljon vihaa, katkeruutta, ikävää, surua, syyllisyyttä.. Tunteet heitteli ihan laidasta laitaan.

Palaan vielä tohon äidin ja isän eroon, sen jälkeen tähän ikään asti, äidillä on ollut vaan ja ainoastaan väkivaltasia, juoppo miehiä. Mutta siitä kerron myöhemmin vaikka sit lisää, nyt ei oikein inspaa. 

2010 vuonna mua satutettiin niin pahasti, että kukaan ei voi sitä tuskaa ja kipua ymmärtää, joka ei oo kokenut sitä samaa. Mut raiskattiin. Jos noin karusti tuonkin asian nyt ilmaisen, mut miten muutenkaan? Se on karu, julma asia, sitä ei voi sanoa kauniisti, en mä edes ikinä yritä kaunistella sitä asiaa. Ei sitä voi.

2011 vuonna mummo kuoli syöpään, puolen vuoden sairastuksen jälkeen. Sairaus eteni hirveen nopeesti, ja se kesä meni muutenkin ihan kokonaan vaan mummon luona sairaalassa. Mä näin kuinka mummo kärsi, kuinka siihen sattu, vaikka se ei aina sitä myöntäny, ei jos huoneessa oli paljo ihmisiä. Monesti, kun jäin mummon kanssa kahdestaan, se sano että 'kyllä minuun oikeesti sattuu, mutta älä mene noille sanomaan, sitten ne hössöttää liikaa ja minä en jaksa.' Mummo oli yks tärkeimmistä henkilöistä mulle päällä maan. Sen menetys oli todella raskas.

Samana vuonna menetin myös joulukuun aikana kolme hyvää ystävää, itsemurhaan jokainen... Ja nämä mun traumaattiset kokemukset ei todellakaan oo vielä tässä, mutta mä en nyt ehkä enempää kerralla järkytä niitä, jotka tätä eksyy lukemaan! Taisin pudottaa aikamoisen pommin, mutta tää oikeestaan helpotti mua vielä enemmän. :)